Sotilaspojat - Erkka Välimaan esitelmä

Sotilaspojat

Esitelmä Tampereen Suomalaisen Klubin Ruutiukko-kerhon kokouksessa 06.04.2009

Sotilaspoikajärjestön tavoitteena oli auttaa poikien kasvamista kunnon kansalaisiksi, joilla olisi kykyä ja halua maamme puolustamiseen. Ennen sotia voitiin suuntautua poikien koulutukseen, harjoituksiin, liikuntakasvatukseen, kilpailuihin jne. Erityisen tärkeitä olivat metsässä liikkumisen ja suunnistuksen taito sekä hiihto. Mutta jo talvisodan armottomina päivinä tarvittiin Viipurin nuoria suojeluskuntapiirin sotilaspoikia/nuoria sotureita Lähteen lohkolla torjumaan vihollisen hyökkäystä. Kotirintamalla sotilaspojat joutuivat erilaisiin yleishyödyllisiin ja maan kestokykyä vahvistaviin tehtäviin, kuten keräyksiin ja talkoisiin. He toimivat myös lähetteinä, vartiotehtävissä, desanttien jahdissa, ilmasuojelussa, merivoimissa ja ilmatorjuntajoukoissa.

Suojeluskuntien poikatyön historia alkoi vuonna 1918 ns. oravakomppanioista, mutta sitä ennen oli jo heimosotiin värvätty poikasotilaita vuosina 1918–1922. Oravakomppanioita syntyi eri paikkakunnille, ensimmäisenä 23.10.1918 Helsingin I Suojeluskuntapataljoona, johon liittyi oppikoulujen yläluokkalaisia ja muita opiskelijapoikia. Itseoikeutettuja jäseniä olivat ikään katsomatta kaikki vapaussotaan osallistuneet. Joukkoon hyväksyttiin myös vanhempien luvalla ja piirikunnan harkinnan mukaan alle 17-vuotiaita poikia. Pian huomattiin, ettei nuorten poikien sijoittaminen samaan yksikköön vanhempien suojeluskuntamiesten kanssa ollutkaan hyvä ratkaisu, vaan nuoria varten perustettiin vielä samana vuonna oma yksikkö. Tällaiseksi muodostui 15.11.1918 perustettu kolmijoukkueinen, 60 pojan vahvuinen Harjoituskomppania. Sen I joukkueeseen sijoitettiin kaikki 15 vuotta täyttäneet ja II joukkueeseen tätä nuoremmat suomenkieliset pojat. Ruotsinkieliset sijoitettiin III joukkueeseen. Lisäksi joukkueeseen kuului kaksiki elinen polkupyöräosasto.

Tampereella aloitti vuodesta 1919 lähtien maan poikalukuisin oravakomppania. Turkuun perustettiin vuoden 1920 vaiheilla 17-vuotiaiden ja tätä nuorempien poikien yksikkö, jota kutsuttiin pelkästään poikakomppaniaksi. Myös monille maaseutupaikkakunnille perustettiin poikaosastoja suojeluskuntien 1

yhteyteen. Nämä oravakomppaniat toimivat vaihtelevalla menestyksellä ja jäsenmäärällä vuoteen 1928 saakka, jolloin virallisesti alkoi suojeluskuntien poikatyön historia. Alettiin perustaa poikaosastoja 12-16-vuotiaille pojille. Vuonna 1938 oli suojeluskunnissa jäseniä 111 000, suojeluskuntapojissa 32 000, lotissa 85 000 sekä pikkulotissa 24 000. Jatkosodan aikana sotilaspoikia oli jopa noin 73 000. Lopullista tarkkaa lukua ei tiedetä.

Poikasotilaista sotilaspojiksi

Sotilaspoika-termi vahvistettiin käyttöön syyskuussa 1941, ja silloin myös suojeluskuntajärjestön sotilaspoikaorganisaatiota alettiin rakentaa. Suojeluskuntatyössä tehdyn poikatyön sekä sotilaspoikajärjestön historia päättyi lakkautukseen marraskuussa 1944. Perinteitä vaaliva toiminta alkoi vuonna 1991 Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Jo vuonna 1940 pojille opetettiin alokaskurssilla asekäsittelyä vartiointitehtäviä varten sekä desantintorjuntaan valmentavaa koulutusta mm. Ulvilassa. Siellä aluksi vain vartiovuorossa oleville pojille riitti ase, mutta jo tammikuussa 1940 kaikki pojat aseistettiin ruotsalaisilla Mauser-kivääreillä. Helmikuussa 1940 näistä pojista koottiin noin 30 pojan joukkue, joka valmistautui siirtymään sotatoimialueelle rintaman selustaan. Poikaosastojen käyttöä sk-ikämiesten rinnalla aseistettuina vastarintaosastoinakin lienee paikallis- ja piiritasoilla kaavailtu sen varalta, että vihollinen onnistuisi murtautumaan linjojen läpi ja pääsisi tunkeutumaan kotialueelle.

Kotialueen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito oli suunniteltu tapahtuvaksi sotilas- ja väestönsuojeluviranomaisten yhteistoimintana. Suojeluskuntien tuli antaa virka-apua pommitusten sattuessa sekä osallistua alas ammuttujen vihollisen lentokoneiden etsimiseen ja niiden miehistöjen vangitsemiseen. Tähänkään tehtävään ei ollut käytettävissä muuta voimaa kuin puutteellisesti ja kirjavasti aseistettuja ikämiehiä ja suojeluskuntapoikia, sittemmin vuodesta 1941 alkaen sotilaspoikia.

Tammikuun alussa 1943 oli suojeluskuntien sotilaspoikapiirejä Suomessa kaikkiaan 36, palautettu Karjala mukaan lukien. Poikia oli silloin palveluksessa kaikkiaan 68 501, joista Pirkka-Hämeen poikia oli 2 851, kolmanneksi eniten rivissä koko Suomessa. Vuoden 1944 syksyllä, sotilaspoikajärjestön lakkauttamisen aikoihin, oli poikia rivissä jo kaikkiaan noin 73 000.

Sotilaspoikatoiminnan ytimenä on aina ollut velvollisuudentunto, halu palvella isänmaata ja kansaa. Sotilaspojat tekivät parhaansa ja korvasivat työllään kymmeniä tuhansia taistelukelpoisia miehiä. Sotilaspoikien merkitys Suomen menestykselle talvi- ja jatkosodassa on kiistaton. On syytä mainita sekin, että sotilaspoikien Ilmari Hurmerinnan ja Raimo Berkan tutkimusten mukaan Marskin ritareista 25 kuului Suojeluskuntien poikaosastoihin perustamisvuodesta 1928 lähtien.

Kukin näistä ritareista oli tuona vuonna tai liittyessään alle 17-vuotias. Oli tietysti myös sellaisia, jotka liittyivät ennen vuotta 1928 suojeluskuntaan ja ovat myös jo voineet kuulua poikaosastoon. Tiettävästi ritareista 118 kuului suojeluskuntajärjestöön.

Kun sotilaspoikajärjestö syksyllä 1944 lakkautettiin, monet sen poikajohtajista jatkoivat partiossa sekä ainakin Tampereella ja Ylöjärvellä Setlementtiliikkeen, kristillisyhteiskunnallisen työkeskusten Ahjolan, Saukkolan ja Rientolan kerhopoikien kerhonjohtajina tuttujen poikien kanssa. Kuitenkin suurin osa entisistä sotilaspojista jäi täysin syrjään kaikesta harrastustoiminnasta.

Perinnetoimintaa hiljaiselon jälkeen

Täydellisen hiljaiselon ja vaitiolon sekä salailun ja hyssyttelykauden jälkeen alkoi sotilaspoikien uudesta tulemisesta näkyä merkkejä, kun 21.10.1989 järjestettiin Hyrylässä Sotilaspoikien perinnepäivä. Helsingin Ilmatorjuntarykmentti kutsui Helsingin ilmatorjunnassa sodan aikana palvelleita sotilaspoikia Hyrylän varuskuntaan tutustumaan. Mukana oli 135 sotilaspoikaa. Isänmaallinen henki tuntui olevan tallella ja näin oli taas tultu pimennosta päivänvaloon.

Helmikuun 25. päivänä 1975 vietettiin Länsi-Saksan Hooenlockstedtissa suomalaisten jääkärien koulutuksen ensimmäisen vaiheen, Pladfinderkurssin alkamisen 60-vuotisjuhlaa. Jääkäriliiton edustajien lisäksi mukana oli 50 muuta suomalaista, pääasiassa Tampereen ja Turun seuduilta. Heidän joukossaan olivat tamperelainen Martti L. Laitinen ja Naantalista kotoisin oleva, nuoremman polven edustaja, toimitusjohtaja Tapio Saarni. Heidän Länsi-Saksassa käymiensä keskustelujen perusteella syntyi Laitisen aloitteesta idea Sotilaspoikarististä. Ristin syntysanojen lausumisesta kului peräti 14 vuotta, ennen kuin asiasta tuli totta. Dragsvikin varuskunnassa Tammisaaressa järjestettiin 15-17.6.1989 pohjoismaiset kiltapäivät ja näiden kiltapäivien aikana Laitinen ja Saarni päättivät toteuttaa sotilaspoikaristin ja näiden päivien aikana Saarni vielä luonnosteli kunniamerkin eli Sotilaspoikaristin. Siitä alkoi ristin valmistelu.

Sotilaspoikaristin valmistuminen johti myös suojeluskunta- ja sotilaspoikien perinnetyön aloittamiseen ja kiltojen perustamiseen. Ristin ensimmäisessä jakotilaisuudessa Tampereella Finlaysonin palatsissa 29.5.1991 perustettiin Sotilaspoikien Perinnekilta, sittemmin Sotilaspoikien Perinneliitto. Sen toimialana oli koko maa. Perustamisasiakirjan allekirjoitti kuusi sotilaspoikaa: Pentti Pirhonen, Raimo Berkan, Martti L. Laitinen, Rolf Alander, Pentti Suutala ja Toivo Honkonen. Perustavan kokouksen puheenjohtajana toimi Martti L. Laitinen.

Sotilaspoikakiltoja oli vuonna 2009 kaikkiaan 30 ja niissä 6 237 jäsentä, keski-iältään noin 78 vuotta. Mukana on myös nuoria perinteen kannattajia. Kiltalaiset kuuntelevat esitelmiä, käyvät bussiretkillä tutustumassa erilaisiin kohteisiin. He ulottavat retkensä ulkomaillekin, viettävät hengellisiä päiviä ja pikkujouluja sekä pitävät yhteyttä pikkulottiin ja Suomen Poikiin. He osallistuvat isänmaallisiin tai maanpuolustuksellisiin tilaisuuksiin ja kunniakäynteihin. Pirkka-Hämeen Sotilaspoikien lippu on Tampereella aina mukana lippulinnassa.

Sotilaspoikien toiminnan aatteellinen sisältö kestää nykypäivänkin kritiikin ja käy esimerkkinä uusille sukupolville. Sotilaspoikien sukupolvelle isänmaa ja itsenäisyys ovat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa, etteivät siteet koskaan katkea. Tarvitsemme sukupolvilta toisille ulottuvaa isänmaallista tunnetta, maltillista, tasapainoista ja itsetietoista ylpeyttä omista juurista, omista saavutuksista ja tavoitteista. Rauni Malmbergin runon sanoin voimme todeta sotilaspoikienkin kohdalla:

Minun isänmaani on tietty tämä maa-alue, jota kartalla kutsutaan Suomeksi. Mutta minun isänmaani on muutakin. Minun isämaani on itsenäisyys, minun isänmaani on vapaus, sananvapaus, liikkumisen vapaus ja vapaus olla omaa mieltään asioista.

Tiivistelmä Erkka Välimaan esitelmästä: Markku Rauhalahti

Kuvat Killan arkistosta.